Minulle jäi junamatkalla Kuopioon sanomalehden sivuilta mieleen entisen huippu jäätanssijan Susanna Rahkamon kommentti taitoluistelijoiden uran lyhyydestä. Rahkamo oli huolissaan lahjakkuuksien vähäisestä vaalimisesta ja totesi, että pienessä maassa ei kasva tähtiä joka oksalla. Olen miettinyt viime aikoina paljon lahjakkuuskäsitettä ja Rahkamon tuntemukset resonoivat minussa vahvasti. Me elämme maassa, missä yhdenvertaisuus on keskeinen periaate ja jokaiselle pyritään takamaan samanveroiset mahdollisuudet kasvuun ja kehitykseen. Huippuosaajiin kohdistuva erikoistuki on silti kuitenkin suotavaa ja sillä ei panosteta vaan yksilön kehitykseen, vaan koko yhteiskunnan uudistamiseen. Lahjakkuuksia ohjaamalla luodaan mahdollisuus merkittäviin ammattiuriin ja innovaatioon. Siitä hyötyvät lopulta kaikki.
Kun ajattelen omaa lapsuuttani, niin koululuokalta löytyi aina ne muutamat tyypit, jotka osasivat esimerkiksi piirtää paremmin kuin toiset. Me muut olimme luotettavan keskinkertaisia. Olin itse onnellisessa tilanteessa, missä perheeni ja lähipiirini tunnistivat tanssilliset lahjakkuuteni ja kuskasivat minua pitkin maakuntia hakemassa parasta mahdollista oppia. Lahjakkuuden lisäksi tarvittiin oikeat puitteet, kannatusjoukot, selkeitä tavoitteita ja pitkäjännitteisyyttä mennä niitä kohden. Tänä päivänä blogia kirjoittavaa julkisuuden henkilöä tituleerataan varsin nopeasti kirjailijaksi, mutta todellisuudessa kirjailijan ammatti on useimmiten jo lapsena aloitetun intensiivisen työn tulos. Harjoituksen ja toiston määrää ei pidä aliarvioida lahjakkuudesta puhuttaessa. Elämän ei tarvitse kuitenkaan olla jatkuvaa huippusuoritusta ja kaikkien ei pidäkään haluta huipulle. Harrastuksista saa hyviä elämäntaitoja sekä usein ystäviä koko loppuelämäksi.
Lahjakkuuden vaalimiseen tarvitaan organisaatiolta työpanosta ja pohdimme ITAK:lla miten voisimme paremmin tunnistaa ja tukea tanssitaiteen kykyjä. Tämänhetkinen osatuotantomalli toimii hyvin kokeneempien tekijöiden suhteen, mutta on monelle nuorelle kyvylle liian iso pala purtavaksi. Koreografiointia pitää päästä harjoittelemaan, mutta perinteisen kokoillan teoksen valmistaminen heti alkumetreillä ei välttämättä ole kaikkein paras muoto tähän. Mielestäni tanssinkentältä puuttuu väliporras, jonka puitteissa tanssitaiteilijoilla olisi mahdollisuus kokeilla koreografisia ideoitaan ilman tulevan ensi-illan paineita. ITAK:lla onkin suunnitteilla vuodelle 2021 uusi koreografilahjakkuuksien kehitysohjelma, jonka puitteissa pystymme tarjoamaan kyvyille yksilöllisempää ohjausta ja rohkaista itsenäisiin ratkaisuihin, riskinottoon ja jopa epäonnistumisesta iloitsemiseen.
Tanssitaiteen ammatillisella kentällä yksi suurimmista haasteista on luoda työskentelyyn jatkuvuutta. Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Paula Tuovinen toteaa YLE:n haastattelussa: “Jaamme pieniä avustuksia ja apurahoja usealle, mikä tarkoittaa, ettei kukaan voi tehdä niillä kovin pitkäjänteistä työtä”. Vaikka Tuovinen ei pysty tarjoamaan mitään vedenpitävää vaihtoehtoa, koen hänen tekemänsä avauksen keskusteluun niukkuuden jakamisesta todella tärkeäksi. Realiteetti on, että meitä on alalla liikaa ja tämän hetkiset touhutonnit ovat täysin kestämättömiä. Vaikka olisikin upeaa nähdä ITAK-näyttämöllä enemmän tekijöitä ja esityksiä, olemme organisaationa tehneet linjanvedon nostaa jaettavien osatuotantotukien summia, eikä lisätä niiden lukumäärää. Jokaiselle jotain -periaate ei enää toimi, vaan on valittava entistä tarkemmin, ketä haluamme palvella. Tulevan kehitysohjelman kautta luomme tanssitaiteilijoille uuden väylän mukaan toimintaamme ja pitkäkestoisemman suhteen heihin.
Kehitysohjelman tavoitteena on myös lisätä kentän monimuotoisuutta. Tanssin ammatillinen koulutus on tärkeää ja vahva väylä tanssitaiteen pariin, mutta uskon tulevaisuuden merkittävien tanssintekijöiden löytyvän osittain myös normaalien polkujen ulkopuolelta. Urbaanin kulttuurin vaikutus tulee kasvamaan myös tanssitaiteen parissa ja alan organisaatioiden pitää toivottaa tämä kehitys ja tekijät tervetulleeksi. Mitä monimuotoisemmaksi tanssitaiteen kenttä kehittyy, sen paremmat mahdollisuudet meillä on varmistaa taiteenmuodon relevanttius ja vahvistaa samalla yleisöpohjaa.
Lahjakkuutta ei nykyään onneksi enää yhdistetä älykkyystesteissä mitattavaan nokkeluuteen, vaan sen kompleksisuus on yleisesti ymmärrettyä. On hyvä, että yhteiskunnassa kiinnitetään yhä enemmän huomiota siihen, miten valmis on omaksumaan uusia asioita, eikä pelkästään siihen mitä jo osaa. Aikana, jolloin taiteilijoilta vaaditaan yhä enemmän perusteluja työlleen, on tärkeää panostaa tulevaisuuden vaikuttajiin. Tanssintaiteen organisaatioiden pitääkin tehdä vahvasti töitä sen eteen, että taiteilijuus koettaisiin edelleen kiinnostavana uramahdollisuutena. Mietitään yhdessä uusia timanttien hiontatapoja!
x Jaakko
