Itä-Suomen tanssin aluekeskusta hallinnoiva yhdistys Tanssitaiteen tuki ry perustettiin 20 vuotta sitten. Juhlan kunniaksi julkaisemme viime vuonna Yksin Sateessa -festivaalilla kuullun alustuspuheen, jossa pohditaan, mikä on tanssitaiteen tai laajemmin taiteen rooli nyt, ilmastokriisin aikakaudella. Puheen on kirjoittanut ja pitänyt sosiaalieetikko ja väitöskirjatutkija Jaakko Kaartinen Yksin Sateessa -festivaalilla 25.11.2023.
Ilmastonmuutos etenee, EU:n Kopernikus-palvelun mukaan taannoin hetkellisesti ylitettiin globaalisti kahden asteen raja. Se ei ollut vielä pysyvä muutos, mutta viestii vain COP27 kokouksen alla siitä, ettemme ole onnistuneet muuttamaan tuhoisia toimintatapojamme ja pysäyttämään katastrofia.
Siihen eivät ole pystyneet yhteiskunnat, yritykset, ihmiset eikä kulttuuri – ei tanssitaidekaan. Vielä.
Ajatellen tuota, on ihan perusteltua kysyä, mitä roolia (tanssi)taiteella on ilmastokriisin aikakaudella.
Jos tämän kysymyksen palauttaa yleisemmälle tasolle, se kuuluisi ehkä näin:
Mitä roolia toimijuudella on ilmastokriisin aikakaudella?
Vastaus tähän kysymykseen on ilmeinen: ilmastokriisin ratkominen ja hoitaminen edellyttävät nimenomaan toimijuutta. Entistä vahvempaa ja suuntautuneempaa.
Voidaan muotoilla pari eritellympää kysymystä: Jos toimijuutta tarvitaan, mitä erityistä toimijuutta koskevaa tanssitaiteessa ilmenee? Tai vähän tarkemmin: miten tanssitaiteessa, esitystaiteessa korostuvat elementit mahdollisesti kytkeytyvät ihmisten toimintaan ja toiminnan muuttumiseen tavalla, joka voi olla hyödyllinen ilmasto- ja ympäristökriisien ratkomisen näkökulmasta?
Ehdottaisin tässä muutamia sellaisia elementtejä tai ominaisuuksia, jotka itse olen löytänyt sekä tanssin ja esitystaiteen katsojana että tekijänä: suuntautuminen etsimiseen ja kyselemiseen. Progressiivisuus eli ongelmien hahmottaminen maailmassa sellaisena kuin sen on nyt ja pyrkimys liikkua uusiin parempiin suuntiin ja uusiin, parempiin näkökulmiin.
Tällainen hahmotus ei ole ollut vierasta tanssille taiteenlajina aiemminkaan.
Yhtenä esimerkkinä 1930-luvulla Yhdysvalloissa perustettu New Dance Group; joka teki teoksia sosiaalisista aiheista, jotka välittyisivät tavallisille ihmisille kaduilla, jotka vaikuttaisivat yhteiskunnassa saaden aikaan muutosta. Tämän ryhmän ja sen ympärille muodostuneen kollektiivin viitekehys löytyi aluksi työväenliikkeestä ja sen järjestäytymisestä: teatteri, tanssi ja taide olivat luokkataistelun välineitä.
Tekijät olivat toisen polven ammattitanssijoita, taiteilijoita, jotka halusivat kehittää taiteesta yhteiskunnallisen muutoksen voiman, jolla saattoi käydä yltiökapitalismin maailmankuvaa ja toimintaa vastaan sellaisena aikana, 1930-luvun alkupuolella, jolloin yhteiskunta ja ihmiskunta oli todella uhkaavien kriisien keskellä: taloudellisten, sosiaalisten ja poliittisten, fasismin nousun ja maailmanpalon.
New Dance Groupin jäsenet, pääosin naisia, uskoivat, että sellaisessa maailmassa heillä oli sekä velvollisuus että voima muuttaa tuota maailmaa.
New Dance Groupin toiminta järjestettiin toisaalta kouluksi ja toisaalta esityksiä tuottavaksi verkostoksi. Tanssikoulu tarjosi erittäin matalaan hintaan opetusta, joka oli avointa kaikille, eli tekijät, koreografit, tanssijat ja oppilaat olivat monenvärisiä ja -taustaisia, opetuksen ja ohjelmistojen lähtökohta oli monikulttuurinen, ja tanssi sitoi kaikkine mahdollisuuksineen tätä intersektionaalista tilaa. Opetus ja työskentely tähtäsi sellaisten biisien tekemiseen, jotka sytyttäisivät ja edistäisivät sosiaalista muutosta.
New Dance Groupin ensisijainen toimintaa ohjaava periaate oli, ettei tanssia ja koreografiaa saanut tehdä tyhjiössä, vaan sen piti kytkeytyä maailmaan, arjen ja elämän kysymyksiin ja huoliin johdonmukaisella tavalla, joka oli tavallisten katsojien tavoitettavissa ja ymmärrettävissä.
New Dance Group esiintyi sekä teatterinäyttämöillä, että työväentaloilla, mielenosoituksissa, marsseilla, tempauksissa ja niin edelleen. Itse taiteellinen työ sai huomiota ja kiitosta, se oli korkeatasoista. Verkostoitumalla laajasti poikki mantereen se edisti vastaavanlaisten paikallisten ryhmien kehittymistä ja toimintaa.
1940-luvulla koulun tiloissa tehtiin monenlaista tanssia, jossa leikkasivat Martha Graham, afrikkalainen, afrokaribialainen, hawailainen ja hindutanssi, steppaus, ballroom, siellä opetettiin koreografiaa, koulutettiin opettajia, tehtiin tanssityylien ja tanssin lähtökohtien tutkimusta ja tarjottiin esimerkiksi liikeharjoituksia ja tanssitunteja kuuroille.
Toimintaa luonnehtivat sellaiset asiat kuin rohkaiseminen ja kannattelu, taiteen ja yhteisön arvostaminen, hoitava ja turvallinen asennoituminen. Koululla opiskellut Billie Kirpich kuvaa toimintaa haastattelussa Dance Magazinessa vuonna 1958:
"My education in this studio was not only in dance, it was an education in living. I became involved in experiences that were not ends in themselves, but rather means of expression, moving out in many directions. I learned how many infinite things could be discovered. I danced to a poem or to a folk song. I looked at a painting and analyzed it with movement... and I danced about men, and I danced about war... and I learned about peace." (1)
Jos nyt mietitään kysymystä siitä, mikä nykytanssin ja esitystaiteen ja ylipäätään esittävien taiteiden rooli tässä meidän ajassa, jossa on sosiaalisia, taloudellisia, poliittisia kriisejä sekä kaikenkattava ympäristö- ja ilmastokriisi, aika monta olennaista asiaa on poimittavissa edellä kuvatusta New Dance Groupin toimintamallista: yhteisö, kollektiivisuus, sosiaalinen vastuu, fokus ongelmien hahmottamisessa ja muutoksessa, teosten vieminen ulos näyttämöiltä.
Usko, toivo, rakkaus, etten sanoisi.
Se rooli, joka tanssitaiteella on ilmastokriisin aikakaudella, lähtee siitä, että tiedostetaan, että on velvollisuus ja että on mahdollisuus vaikuttaa.
Entä sitten, mitä seuraavaksi?
Ensimmäinen asia liittyy siihen, miten työskennellään. Ajattelen, että tanssitaiteen tulisi toimia tavoilla, jotka ovat eettisesti kestäviä, edistääkseen asioita, jotka ovat eettisesti kestäviä.
Miten purkaa niitä toimintatapoja, jotka ovat kytköksissä kriisien syntymiseen ja jatkumiseen?
Sillä, miten työskennellään, on merkitystä siihen, mitä voidaan yrittää välittää ja millaisia mahdollisuuksia on välittää asioita: samalla kun itse toimitaan kestävästi, tarjotaan tähän kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen tilaan ehdotuksia siitä, miten toimia paremmin.
Minua kiinnostavat ne praktiikat, jotka eivät keskity äärimmilleen viedyn teknisen virtuositeetin näyttämiseen vaan tuovat esille vapaata liikettä ja erilaisia kehoja. Ne voivat olla ammattilaisteoksia, mutta ne voivat olla myös yhteisöllisiä tai osallistavia teoksia – nykyäänkin tanssin ja esitystaiteen kenttä on aika vapaa.
Mutta yhteistä kaikelle työskentelylle on syytä olla tämä: eettisesti tavoiteltavaa on rakentaa sellainen yhteistoiminnallinen tila, jota luonnehtii kuulemisen ja kuulluksi tulemisen tasapaino.
Saksalainen filosofi, teoreetikko ja yhteiskuntatieteilijä Jürgen Habermas puhui yhteistoiminnallisesta, kommunikatiivisesta toiminnasta, joka “on yhteisymmärrykseen pyrkivää toimintaa, jossa toisia ihmisiä kohdellaan aitoina persoonina ja kanssasubjekteina. Kommunikatiivisessa toiminnassa toimijat haluavat sovittaa toimintasuunnitelmansa toisten toimijoiden toimintasuunnitelmiin nojautuen yhteiseen tilanteenmäärittelyyn.” (2)
Habermasin ajattelu muistuttaa minua pitkälti nykytanssin praktiikoista, on sitten kyse workshopeista tai teoksen esittämisestä – tai teosten jakamisesta esityksessä.
Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa tislaa tuollaisen dialogisen tilan vaatimukset neljään peruspointtiin. (3)
1. Kukaan ei voi vaatia toiselta sellaista, mihin ei itse ole valmis.
2. Kukaan ei voi kieltää toisilta sellaista, mihin hän katsoo itse olevansa oikeutettu.
3. Jokaisen on suotava muille se, mihin hän katsoo itse olevansa oikeutettu.
4. Kukaan ei voi sitoa oikeuksiensa toteutumista tai identiteettinsä tunnustamista vaatimukseen saada kieltää toisilta jotain heidän ominaisuuksiensa tai identiteettinsä perusteella.
Yhteiskunnassa nämä ovat utopioita, vaikeita ja jatkuvasti purkautuvia tapoja toimia ja olla yhdessä. Siksi niihin täytyy jatkuvasti pyrkiä ja jatkuvasti ponnistella niitä kohti. Mitä enemmän ihmisiä tulee sellaisen toiminnan piiriin, joka vastaa noita yhteistoiminnallisen tilan puitteita, sitä enemmän se voi vaikuttaa, sekä esimerkkinä että jaettuna kokemuksena.
Toinen tanssin ja esitystaiteen kysymys haettaessa roolia ja vaikutusta ilmastokriisin aikakaudella liittyy siihen, minkä kanssa työskennellään: havainnon suunnan osoittaminen, se, mitä havaitaan, mihin tarkennetaan, miten valitaan se, mikä on havaitsemisen arvoista.
Taide antaa asioille arvon tarkentamalla niihin. Ja toisin kuin muuten useissa yleisesti vallalla olevissa puhetavoissa ja maailmankuvissa, näiden taiteenlajien kohdalla merkitykset liitetään, kiinnitetään usein pieniin asioihin, niihin, jotka jäävät yhteiskunnallisessa tai talouden diskurssissa sivuun, mutta jotka ansaitsisivat tulla mukaan huomion piiriin; se tarkoittaa vaikkapa lähiluonnon havainnointia teoksissa, jotka on viety johonkin lokaatioon tai perinteisemmällä näyttämössä huomion viemistä vähäiseenkin, pelkistettyyn, ihmiseen yleensä: kohtaamisiin, vuorovaikutukseen, erillisyyteen, kosketukseen, suhteisiin.
Tarkennetaan huomaamattomiin asioihin, jotka tarvitsevat huomiota!
Etiikan kannalta mielenkiintoista onkin se, mistä teosten tekemisessä ylipäätään on kysymys – yhdessä kuvittelemisesta ja jonkin leikkimisestä esille mielen kuvista tyhjästä tilasta.
Tässä ja siinä miten se onnistuu, on tarjolla menetelmä, tai ehkä oikeastaan olemisen tapa, jota valuttaa, saatella, tarjota, imeyttää yhteiskunnallisen toiminnan kentälle: siihen miten jakaa tila ja toimia yhdessä lähiyhteisöissä ja yhteiskunnassa laajemmin.
Miksi sillä on merkitystä ja miksi se myös vaikuttaa maailmaan? Habermasin mukaan muutosta tapahtuu, kun suhtaudutaan kriittisesti perinteeseen varastoituneisiin tulkintoihin maailmasta ja vaihdetaan niitä. Juuri tämä kyseenalaistamisen ja uudelleenmuotoilun rooli on sellaisilla instituutioilla kuin tiede, musiikki, kirjallisuus, kuvataide, teatteri, tanssi ja niin edelleen. Näissä instituutioissa kulttuuri muotoutuu ja kehittyy jatkuvan kritiikin kautta.
Hallamaan mukaan yhteistoiminnallista tilaa rakennettaessa täytyy keskittyä yhdessä toimimisen etiikan kantavaan ideaan ja ihanteeseen eli monenkeskiseen vastavuoroisuuteen: että toimijat tunnistavat toisensa ja riippuvuutensa toisistaan sekä sitoutuvat toiminnassaan vastavuoroisuuteen. Tällainen ajattelu edellyttää myös moneuden tunnustamista ja jatkuvaa keskustelua erilaisista näkemyksistä hyvästä.
Ilmasto- ja ympäristökriisin aikakaudella voidaan hyvin nähdä, että tällaisen tunnistamisen ja vuorovaikutuksen rajoja on syytä koettaa kuljettaa ulospäin, yli lajirajojen, ja kysyä, millaista yhdessä toimimista ja hyvän määrittelyä voidaan tehdä sellaisessa laajemmassa tilassa, johon mahtuvat myös eläimet, kasvit ja muu ympäristö.
Ainakin osittain tämä tapahtuu myös muilla kuin kielellisillä keinoilla; eläytymällä, tunnustelemalla yhteyttä ja välittämällä tietoa siitä niillä ilmaisun keinoilla, jotka eivät nojaa tarkkaan analyyttiseen sanoitukseen. Juuri tällaisista keinoista tanssin ja esitystaiteen muodot, niiden harjoittaminen ja katsominen, rakentuvat.
Ilmastokriisin aikakaudella taide on olennainen, elementaarinen hyvinvoinnille: persoonana, ihmisenä, minuna. Siihen eivät riitä uutiset, ei analyyttisyys ja ajatustyö ammatin parissa, vaan kokonaishahmotus, joka syntyy aistivassa kulttuurisessa vuorovaikutuksessa maailman keskellä.
Tanssitaide, taide ylipäätään on jotain sellaista, joka kyselee, etsii, tutkii, luo, medioi, välittää, ylläpitää - yksinkertaisesti aikaansaa merkityksellisyyttä, merkityssuhteita: sitä, mikä on, ja minkä kautta kaikki tunnistetaan.
Viihteellistyminen ja kulutuskulttuuri kaventavat merkityksien rakentumista. Metafysiikan katoaminen uhkaa kaventaa elämän vain selviytymiseksi, tuottamiseksi ja tekemiseksi sellaisenaan.
Muutokseen tarvitaan suuntia. Kiinnepisteitä tarvitaan suuntimien ottamiseksi, aseman paikallistamiseksi ja käännösten tekemiseksi. Jotkin asiat vaatisivat suunnan korjaamista nyt, kriisien osalta, vaikka päämäärää ei olisi tiedossa tai haluttaisi määrittää. Asioita ei voida korjata, jos ei tiedetä, mitä pitäisi tehdä toisin.
Sellaisen puheen puuttuminen, joka auttaisi määrittelemään, missä- ja miksi-kysymyksiä, jättää meidät pimeään.
Kaikkien taideteosten tekemisen ytimessä on toivo – ainakin jonkinlainen toivon kipinä siitä, että tekijöiden havaitsemien ja hahmottamien asioiden sysääminen esille näyttää jotain ja siten vaikuttaa jotain.
Toivo ei ole abstraktio. Toivo on lihallista ja teoissa toteutuvaa. Toivo on tapahtuma, teko, ehkä ensimmäinen tekojen sarjassa, jotka vievät eteenpäin, avarampaan.
Se on konkreettinen osoitus todellisen yhteistoiminnan mahdollisuuksista: keskustelevasta, tasa-arvoisesta vuorovaikutuksesta, jolla tavoitellaan yhteisesti hahmotettavaa, vähittäin muodostuvaa päämäärää.
Arvojen tarkistamisessa ja uudelleenorientoimisessa on oikeastaan kyse kunkin ihmisen omasta muuttamisesta. Miten sellainen onnistuu? Lähinnä kai ainoastaan tulemalla kutsutuksi vuorovaikutukseen, yhteyteen, jaettuun prosessiin, jossa ei olla lukittauduttu omiin kantoihin ja omaan tilaan, vaan kuvitellaan uudenlaisia mahdollisuuksia ja jaetaan tuota kuvittelua ja sen tuntemista.
Eli: mitä roolia toimijuudella on ilmastokriisin aikakaudella? Mitä roolia tanssitaiteella, esitystaiteella, teatterilla on ilmastokriisin aikakaudella?
Tehdä toivon tekoja. Jatkaa kyselemistä, kuuntelemista, kohtaamista, dialogin käynnistämistä uudelleen ja uudelleen: kutsua ihmisiä mukaan tähän dialogiin. Jatkaa työtä. Pitää toivosta kiinni. Laajentaa piiriä.
(1) https://www.americandanceguild.org/ndghistory
(opens in new window)(2) Rauno Huttunen: https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/habermas-jurgen(opens in new window)
(3) Jaana Hallamaa: Yhdessä toimimisen etiikka, Gaudeamus, 2017.
______
Jaakko Kaartinen toimii tutkimusjohtajana Taloustutkimus Oy:ssä ja työskentelee laajojen väestöllisten arvo- ja asennetutkimusten kehittämisen ja toteutusten parissa. Kaartinen on valmistunut teologian maisteriksi Helsingin yliopistosta, missä hän parhaillaan työstää arvoihin liittyvää väitöstutkimusta. Ennen arvotutkimuksen puolella tehtyä uraa hän on työskennellyt toimittajana ja julkaissut kirjoja mm. erityisnuorisotyön menetelmistä ja historiasta.